Onnistuneita matkailuelämyksiä reaali- ja virtuaalista maailmaa yhdistämällä

Vietin kaksi viikkoa USA:ssa 18.12.2015–3.1.2016, joten minulle tarjoutui oiva mahdollisuus ko. matkan yhteydessä suorittaa matkailun sähköisen liiketoiminnan opintoihin liittyvä ennakkotehtävä eli tutkia, löydänkö sieltä onnistuneita, hyvän ja saumattoman tai koukuttavan asiakaskokemuksen tarjoavia matkailuelämyksiä, jotka yhdistävät sekä reaalimaailmaa että virtuaalista maailmaa. Esittelen seuraavassa kolme kriteerit täyttävää elämystä eli kaksi kohdetta New Yorkista ja yhden Bostonista.

1. Central Park Zoo & Central Park Zoo Theater, New York

Central Park Zoo sijaitsee nimensä mukaisesti New Yorkin keskuspuistossa, Manhattanin saaren keskellä, puiston kaakkoiskärjessä. Vierailin siellä perheeni kanssa 23.12.2015. Eläintarha on pieni, mutta sympaattisen sykähdyttävä. Miljoonakaupungin sykkeessä, jossa tavoitellaan paljon suurta ja mahtavaa, monesti myös yliampuvalla keinotekoisuudella, minua puhututti ensinnäkin eläintarhan suoma inhimillinen luonnon suoma rentouttava rauha, ilman laatu ja monipuolinen eläinvalikoima. Lumileopardi, karhut, pingviinit jne. olivat helposti nähtävissä ja varsinkin merileijona-altaalla ja lintutalossa pääsi todella lähelle eläimiä. Eläintarha on toki lähtökohtaisuudessaan ihmisen rakentama kokonaisuus, eikä siten aito, mutta omassa genressään minusta Central Parkin eläintarha oli kuitenkin juuri aito: hyvin hoidettu, jotenkin vilpitön pyrkimys tarjota ihmisille mahdollisuus nähdä lajeja, joita kaupunkilainen ei pysty arkipäivässään näkemään. Henkilökohtaisesti tämä eläintarhakokemus entisestään vahvisti minulle luonnon merkityksellisyyttä ja sitä, että siitä tulee pitää entistä parempaa huolta.

Central Park Zoo Kuva: M. Halmetoja

Elämystäni edesauttoi eläintarhan sijainnin suoma kontrasti. Miljoonakaupungin pilvenpiirtäjien siluetteja näkyi ihan puiston lähituntumassa, mutta eläintarhassa ollessani koin ihmisen pienuuden juuri kuitenkin suhteessa luontoon, sen tarjoamaan inhimilliseen pääomaan.  

Keskuspuiston eläintarha mainostaa nettisivuillaan kolmenlaisia elämyksiä: Activities, Programs and Events. Aktiviteettiosiossa tuodaan puolestaan esille kolmea eri asiaa, nimittäin 1) 4D Theater 2) Penguin Feedings ja 3) Sea Lion Feedings. Näistä koimme merileijonien syöttötuokion (noin 10 minuuttia) ja teatterin. Merileijonien syöttöhetki osoittautui erittäin monipuoliseksi eläinten valmennustuokioksi, jossa uteliaat ja älykkäät eläimet olivat hoitajien kanssa vuorovaikutuksessa niin, että koin yhdessä eri maalaisten matkailijoiden kanssa yhteisöllisen elämyksen. Eläinten aidot eleet, ilmeet ja ääntelyt saivat meidät kaikki keskittyneesti seuraamaan, mutta myös nauramaan hyväntahtoisesti merileijonille ja huokailemaan ääneen niiden taidokkuutta. Eläimet pystyvät koskettamaan erilaisia ihmisiä, heidän eroistaan, kuten kansallisuudestaan riippumatta. ”Esityksen” loputtua puhkesimme kaikki spontaanisti taputtamaan. Vaikka itse en saanut koskea merileijonia, kuten esimerkiksi Bostonin New England akvaariossa sain silittää rauskuja, koin vuorovaikutuksellisuutta sekä eläinten että muiden vierailijoiden kanssa, joten elämys jätti tunnejäljen. 

Eläintarhan alueella on pieni, vuonna 2011 avattu teatteri Central Park Zoo Theater, jossa näytetään erilaisia 4D-elokuvia. Tämä osa eläintarhasta tarjosi itse asiassa ainoan virtuaalimaailman kokemuksen kohteessa. Olen itsekin nähnyt jo usean vuoden ajan kymmenittäin 4D-elokuvia, mm. huvipuistojen yhteydessä, mutta silti koin, että tämä periaatteessa tekniikan uutuusarvoltaan olematon kokemus täydensi upeasti matkailuelämystäni eläintarhassa. Olin tyytyväinen, että ostimme seitsemän dollarin elokuvalipun 12 dollaria maksaneen varsinaisen pääsylipun lisäksi. Joulunajan näytöksenä oli nimittäin 13-minuutin versio perinteikkäästä The Polar Express -elokuvasta. 4D-teatterikokemukseen liittyy aina kiehtova jännityksen tunne, kun ei tiedä etukäteen, mitä kaikkia aistikokemuksia tekijät ovatkaan luoneet. 

4D-mainos eläintarhassa Kuva: M. Halmetoja

Lumettomassa New Yorkissa oli ihana saada ”lumisadetta päälle”. Intouduin muiden matkailijoiden kanssa yrittämään napata ”hiutaleita” kiinni. Lisäksi mm. tuolit liikkuivat junavaunujen etenemisen tahdissa, surround-tyylisissä ääniefekteissä ei ollut ”säästelty” ja miellyttävä kaakaon tuoksu valtasi salin. Erityislasien avulla tuntui voimakkaasti siltä, että olin itse mukana Steve-pojan seikkailussa pohtimassa Joulupukin olemassaoloa. Elokuvan tarina tempaisi minut niin hyvin mukaansa, että unohdin ympäröivän maailman eli olin immersion vallassa. Elokuva ei ollut tyypillinen luontoaiheinen, mutta sopi mielestäni oikein hyvin täydentämään eläintarhakokemusta juuri joulusesonkina. Siinä kuitenkin tuotiin pohjoista luonnonvoimaa poroineen esille. Tarinan lisäksi sydäntäni lämmitti koko eläintarhassa henkilökunnan käytös. Ensinnäkin kaikkialla toivotettiin tervetulleeksi. Lisäksi tyytyväisyyttä elokuvakokemukseen toivottiin ja kysyttiin sekä elokuvan jälkeen lasienpalautuspisteessä että kohdassa, jossa näytettiin eläintarhan varsinainen pääsylippu.

4D-teatterin tunnelmaa Kuva: M. Halmetoja

Erikoislasit Kuva: M. Halmetoja

2. One World Observatory, New York

Joulupäivänä 25.12.2015 minulla oli mahdollisuus vierailla 541 metrisessä, maailman neljänneksi korkeimmassa ja USA:n kannalta korkeimmassa rakennuksessa eli One World Trade Centerissä sen matkailijoille suunnatussa osioissa eli yleisöosion aulassa ja kerroksissa 100–102. 

One World Observatory Kuva: D. Halmetoja

Rakennus sijaitsee Manhattanin eteläkärjessä, lähellä tuhoutuneiden kaksoistornien paikkaa. Olin vuonna 1998 vieraillut kaksoistornissa ja järkyttynyt vuoden 2001 ns. nine eleven -tapahtumista, joten tunsin itse asiassa turvallisuuteen liittyvää jännittyneisyyttä lähestyessäni tätä uutta matkailukohdetta nimeltään One World Observatory Deck. Oli huojentavaa kokea, kuinka henkilökunta loi olemuksellaan ja sanoillaan tervetulo- ja turvallisuudentunteen ja itse asiassa kaksoistorneihin viitattiin vain kuvahäivähdyksellä hississä näytetyssä lattiasta kattoon ulottuvassa huikeassa virtuaalisessa esityksessä, jossa kuvaillaan New Yorkin siluetin rakentumista 1600-luvulta tähän päivään. One World Observatory korostaa olemassa olollaan mielestäni eteenpäin menemisen tärkeyttä. Kokemus oli myös eräällä lailla eheyttävä. Tällaisia kommentteja luin jälkikäteen myös muiden kävijöiden tunteneen.

Hissinäkymää Kuva: M. Halmetoja

New Yorkin odotettu uusi nähtävyys One World Observatory aukesi vasta toukokuussa 2015 yleisölle ja se on mielestäni mainio lisä New Yorkin tarjontaan matkailijoille. Olin vaikuttunut, kuinka kohteesta on osattu muodostaa upea kokonaisuus, joka syntyy monien eri asioiden summana. Aluksi saavuimme Global Welcome Centeriin, jossa on seinän kokoiset maailmankarttakuvat, joissa dynaamisesti muuttuu tieto saapuvien vierailijoiden mukaan (kuinka monta on käynyt kaiken kaikkiaan, kuinka monta jo tänään, kuinka paljon tänään on esim. saksalaisia jne.,). Tulee heti tunne, että on osallisena jossain isommassa, ”tärkeässä” asiassa. Tunsin myös yhteisöllisyyden tunnetta muihin matkailijoihin. Seuraavaksi meille rakennettiin tarina. Ns. Voices-osiossa saimme nimittäin kuulla videoseinien avulla rakennusurakan etenemisestä siihen osallistuneilta tekijöiltä, mm. rakennusmiehiltä ja -naisilta. Niiden avulla saavutin tunteen kohteen aitoudesta. Tätä tuntemusta lisäsi vielä se, että ennen hisseille siirtymistä kuljimme alueen läpi, johon oli tarkoituksella jätetty näkymään massiivista peruskiveä. Hissimatka 102 kerrokseen tapahtui 47 sekunnissa erittäin miellyttävästi paineistetussa tilassa. Kontrasti moneen muuhun korkean paikan hissiin oli valtaisa ja siten erikseen mieleenpainuva. 

Dynaamisia karttoja Kuvat: M. Halmetoja

Ennen varsinaiselle 360 asteen näköalatasanteelle siirtymistä näimme See Forever Theater -osiossa seisten kahden minuutin pituisen erittäin kiehtovasti laaditun virtuaaliesityksen, jossa musiikin säestyksellä, erittäin nopealla sykkeellä vaihtuvista kuvista koostetutusti näkyi lintuperspektiivistä kuvaa New Yorkin sykkeestä katutasossa. Kun videoteos oli ohi, noin kymmenen metrinen ruutu nousi ylös ja sen takaa oli tarkoitus paljastua todellinen nautinto eli New Yorkin aito kaupunkihorisontti. Hetkenä, jolloin me menimme torniin, oli kuitenkin vallalla täydellinen pilvipeite. Emme antaneet sen häiritä, sillä uskoimme vahvasti taivaan avautuvan. Ja niinpä osittain tapahtuikin kahden tunnin odotuksen jälkeen. Elämyksestä tuli näin vielä vaikuttavampi! Henkilökunta kertoi, että koskaan ennen tilanne ei ollut ollut sellainen, että koko 360 asteen osalta näkyvyys oli täysin nolla! Ja he kertoivat, että koska kyseessä oli nähtävyyden ensimmäinen aukiolovuosi, esimerkiksi sääolosuhteiden kaikista vaikutuksista ei ollut vielä tietoa. Kun lopulta taivas repesi auki, koimme henkilökunta ja matkailijat kollektiivista vapautuneisuuden ja riemun tunnetta. Pilvet poistuivat ja tulivat osittain takaisin yllätyksellisesti ja minä muiden mukana ”ryntäilin” innokkaasti ikkunasta toiseen ja annoin/sain vinkkejä, mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi mennä. Tämän tyyppinen kokemus jotenkin tiivisti oman ”osallistumisen” merkitystä kokemuksen syntyyn ja sitä, että elämys on parhaimmillaan aina ennalta-arvaamaton, kokiessa syntyvä eli ei täysin ennakoitavissa.

Avautumisia Kuvat: M. Halmetoja

Henkilökunnan rooli koko kokonaisuuden synnyssä oli mielestäni erittäin olennainen (mukaan lukien eri vaiheissa opastavien työntekijöiden ohella ravintolan, kahvilan ja matkamuistomyymälän työntekijät). Tärkeimmän ihmiskontaktin kohteessa antoi mielestäni City Pulse-osion työntekijä, joka veti erittäin vuorovaikutteisen noin 10 minuuttia kestäneen, noin puolen tunnin välein toistuvan, joka kerta erilaisen ”shown” läpi. Hän seisoi ympyrään muodostettujen kymmenen HD-videomonitorin sisällä ja vaihtoi kuvia liiketunnistimien avulla heiluttamalla käsiään milloin mihinkin suuntaan. Yleisö osallistettiin kertomaan, mistä eri maista tulemme ja yksi osallistujista sai valita screenistä painamalla haluamansa aiheen tarkempaan tarkasteluun. Screeneille heijastettiin myös livenä Twitter-päivityksiä. City Pulse -osioita oli kahdessa kohtaa ja niissä hyödynnetty huipputeknologia oli ns. viimeisintä huutoa. Itse seurasin shown kolmesti, sillä niin paljon lisäarvoa koin sen antavan minulle.

City Pulse -esitys Kuvat: M. Halmetoja

Upein osoitus virtuaalimaailman hyödyntämisestä kohteessa oli mielestäni One World Explorer iPad, jonka käyttöönotto maksoi 32 dollaria maksaneen pääsylipun lisäksi 15 dollaria.

Erityisvarusteltu iPad Kuva: M. Halmetoja

Tämän erityisvarustellun iPadin avulla pystyi tekemään virtuaalisia helikopterimatkoja yli neljäänkymmeneen New Yorkin tärkeimpään nähtävyyteen. Tässä todentui myös elämyksen yksilöllistäminen. Liikuin laitteen kanssa ympäri näköalatasannetta ja kun osoitin haluamaani suuntaan, laite navigoi esiin juuri siitä suunnalta näkymää ja esiin tuli nähtävyyksien oheen niitten nimiä. Kun painoin jotain nähtävyyden otsikkoa pääsin kuin helikopterin kyydissä lähestymään juuri sitä kohdetta ja kuulemaan selostuksen siitä. Selostukset tulivat New Yorkin yhden tärkeimmän kirjailijan ja tarinankertojan eli Jay McInerneyn suulla ja kokemus oli kertakaikkisen hieno: opettava ja elämyksellinen samaan aikaan. Tältä sivulta löytyvä video havainnollistaa mielestäni hyvin laitteen oivallisuuden todellisena asiakaskokemuksen lisäarvon tuottajana.

3. Dreams of Freedom Museum, Boston

Bostonissa sijaitsee myös observatorio, The Prudential Center Skywalk Observatory, josta on upeat 360 asteen näkymät kaupunkiin. Yli 200 metriä korkeassa rakennuksessa on näköalatasanteen yhteydessä myös museo, joka niin ikään tarjosi hienon reaali- ja virtuaalimaailmaa yhdistävän kokemuksen perheelleni 28.12.2015. Kyseessä on Dreams of Freedom Museum, joka kertoo tarinaa siitä, miten siirtolaisuudella on ollut tärkeä roolinsa kaupungin kehittymisessä. Boston on itse asiassa yksi maailman monikulttuurillisimmista kaupungeista: joka kolmas asukas on syntynyt ulkomailla ja väestö puhuu yli 140 kieltä. Vuonna 2009 perustettu museo pystyy mielestäni erittäin vaikuttavasti ja monipuolisesti tuomaan esille maahanmuuttoon liittyviä aitoja tarinoita ja ihmiskohtaloitakin, kuitenkin rakentavassa ilmapiirissä. Esimerkiksi ihmisenkokoiset nuket videototeutettuine kasvoineen puhuvat erittäin elävän tuntuisesti henkilökohtaisista kokemuksistaan, mm. siirtolaisuuteen johtaneista syistä ja siihen liittyvistä peloista ja toiveista.

Näkymä observatoriosta Kuva: M. Halmetoja

Monessa kohtaa museota pyritään juuri mahdollisimman autenttiseen kerrontaan ja minulle tarjoutui esimerkiksi mahdollisuus itse kokea siirtolaisuuteen liittyneitä asioita, kuten koota palapeli, jonka avulla testattiin sellaisten siirtolaisten älykkyyttä, jotka eivät osanneet puhua englantia, kokeilla siirtolaisuuteen liittyvää terminologiatunnistamista ja miettiä, mitä itse ottaisin mukaani, jos joutuisin jättämään kotini. 

Interaktiivisia karttoja Kuva: M. Halmetoja

USA:n televisiossa näkee edelleen paljon erilaisia visailuja. Museossa olikin hauskasti ja mielestäni parhaiten virtuaalisuutta hyödyntäen toteutettu visailu ”Who wants to be an American?”. Siinä kaksi vierailijaa pystyi yhdessä virtuaalikilpailijan kanssa olemaan mukana visailussa, jossa vastattiin kysymyksiin, joita on kansalaisuudenmyöntämistestissä. Testiä kuulutettiin aivan kuin mitä tahansa TV-visailua ja tilanne saatiin hyvin todentuntuiseksi. Virtuaalikuulutus ja virtuaalikilpailijan emotionaalisesti vahva esiintyminen pystyttiin erinomaisesti integroimaan kahden oikean ihmisen antamiin vastauksiin, joita he painoivat omissa ”pömpeleissään” (ks. kuva). Kaikille pelaajille tuli henkilökohtaisiin valotauluihin aina vastauksen mukainen arvio eli Genius – you passed tai Wannabe – try again. Huomasin, että tämä oli kaikkein suosituin kohta museota. Se jäi minulle erittäin hyvänä esimerkkinä mieleen koukuttavasta tyylistä. Moni halusi mennä uudelleen kokeilemaan, jos ei ensimmäisellä kerralla saanut kaikkia kymmentä vastausta oikein.

Kansalaisuudentavoitteluvisa Kuva: M. Halmetoja

Kaikkein vaikuttavimpana muistijälkenä kyseisestä museosta jäi kuitenkin mieleen hetki, jolloin katsoin kaksi lyhytfilmiä eli “Wings Over Boston”, joka tarjosi lähikuvia koko kaupungista ja “Dreams of Freedom”, joka loppui erilaisten oikeitten ihmisten kuviin heidän etunimellä ja lähtömaallaan varustettuna eli henkilöihin, jotka olivat löytäneet tiensä siirtolaisina Bostoniin. Tajusin, että filmin koskettavan loppuosan aikana vieressäni istuva tuntematon mies ei pystynyt pidättämään itkuaan.  Tajusin, että hänen elämässään siirtolaisuudella oli ollut jokin hyvin merkittävä rooli ja hän todella pystyi samaistumaan näkemäänsä. Nuo odottamattomat kyyneleet jäävät ikuisesti mieleeni, sillä ne yllätyksellisesti itse asiassa liikuttivat vahvasti myös omia tunteitani. Ja samalla tulen muistamaan koko The Dreams of Freedom Museum ainutkertaisena – virtuaalista ja todellakin myös reaalimaailmaa yhdistävänä kokemuksena!